Koska allekirjoittanut on ollut (muka) niin kiireinen, ei ole ollut (muka) aikaa kirjoitella kuulumisia. No, tässähän tulee.
Kuopuksen syntymästä on nyt 5 kuukautta ja rapiat. Painoa odotuksen aikana tuli reilut 20 kiloa, puntarin ollessa jo ennestään ”hiukan” punaisella. Noh, eihän ne kilot tietenkään itsestään karise, ja imettämisen lopettaminen (hyi minä neuvolantätien punainen vaate) ei asiaa yhtään nopeuta. Aikani asiasta maristua, ystäväni heitti kehään hyvin kasaan kursitun dieetin. Päätin aloittaa noudattamisen seuraavana maanantaina, koska kaikki dieetithän alkaa aina maanantaina.
Viimeisenä sunnuntaina tyhjensin varmuuden vuoksi pakastimesta viimeiset jäätelönrippeet, ja kolusin (lähes nuolin) sipsipussin jämät. Ihan varmuudeksi, niin ei jää sitten kaivertamaan ettei tullut herkuteltua.
Maanantai aamuna sitten karu totuus kolisutteli vaakaa. Melko hulppeat lukemat. Edessä olisi hyvin hyvin niukkaenerginen ruokavalio, ja salaattia. Paaaaljon salaattia. Sen jälkeen, kun keksin että kiinankaalin ja muut vihannekset voi paistaa ja maustaa, elämäni on ollut yhtä juhlaa. On lähes laitonta että paistetut kasvikset ovat niiiiiin hyviä. En ole ikävöinyt leipää, karkkia, pullaa, sipsejä tai edes Coca colaa. Takana on nyt 3 viikkoa painonpudotusta, ja kiloja on karistettu -3,7kg.
Olen päättänyt painaa jouluun mennessä vähintään 20kg vähemmän kuin nyt. Olen myöskin päättänyt juosta ensi kesänä. Ensin se kilometri, sitten toinen. Jossain vaiheessa olisi kiva käydä kipaisemassa se kymppi.
Kirsikkana kermaleivoksen päällä, tämä dieetti on tuonut valtavasti energiaa. Olen löytäntyt uuden harrastuksen. Ompelun! Minä, joka olen viimeksi yläasteella saanut jotain ompelemalla aikaan (bermudashortsit, joissa repsotti saumat) olen huristellut saumurilla menemään illat pitkät. Nyt on vauvalla myssyä ja tumppua ja kuolalappua ja vaikka ja mitä. Kankaita ostin kangaskaupasta viimeksi niin paljon, että myyjäkin haukkoi henkeään.
Kun ensimmäinen kymppi painonpudotuksessa on rikki, otan tatuoinnin. Kahdestakympistä sitten jotain muuta… Täältä tullaan kevyempi elämä.
Toista se oli mun nuoruudessa, kun postimyynnit tehtiin kupongilla. Ensin selattiin kuvastoa, sitten kirjoitettiin (käsin) tuotenumerot tilauskaavakkeeseen ja sitten postitettiin ja toivottiin että tuotetta on vielä varastossa. Nykyään mennään nettiin, selataan kuvia, klik klik ja paketti tuotteineen on postissa jo seuraavalla viikolla. Liian helppoa.
Sama kirpputorien kanssa… ennen kierreltiin (no kyllä vielä nykyäänkin) kirpparilla tuntitolkulla, ja hypisteltiin. Nyt käytetytkin vaatteet on netissä, ihan parin klikkauksen päässä. Ja tähän ansaan minä olen langennut. Perhanan facebook ryhmät missä ihmiset kauppaa toinen toistaan söpömpiä vauvanvaatteita… Ja minä hullu ostan niitä silmät kiiluen. Odotan sitä päivää, kun postilaatikkoon tupsahtaa paketti, jossa on vaate joka meillä jo on.
Suurin osa Facebookin kirppisryhmissä myyvistä ihmisistä ovat ihan rehtejä ja varsin mukavia kauppakumppaneita. Useimmat kertovat kyllä jos vaatteessa on jotakin vikaa, esim. likaa tai kulumaa, ja myyvät siksi huomattavasti edullisemmalla. Olen nyt saanut päähäni, että minun on saatava tyttärelleni vaaleanpunaiset kisuhousut ja kisupipo sekä kruunubody. Ja olen niitä sitten huudellut Facebook ryhmässä. Pian sainkin vastauksen, että eräällä henkilöllä olisi myydä ne kaikki. Voi että, kävipä helposti ajattelin. No, sitten alettiin hinnasta keskustelemaan ja pian hän ilmoittikin, että huomasi housuissa olevan tahraa. Hän laittoi kuvan tahrasta, ja tahra oli kyllä melko suuri. Lupauduin siltikin vielä ostamaan housut, mikäli päästäisiin hinnasta sopuun. Tosin, hänhän ei olisi millään pudottanut hintaa, huolimatta että housuissa oli julmettu tahra, joka ei lähde. Hän kertoi ettei millään viitsisi myydä persnetolla. No, siinäpä pitää likaiset housunsa. Sain jo ostettua käyttämättömät melkein samaan hintaan. Itse en ehkä kehtaisi pyytää kovin suurta hintaa likaisesta vaatteesta, oikeastaan, en kehtaisi edes myydä sellaista. Noh, meitä on joka junaan, ja kaikki ei ehdi edes asemalle.
Mutta nyt siis loppui nettishoppailu! En edes uskalla katsoa paljonko olen ostellut.. Konkurssi uhkaa! Mitään en varmasti osta, en ainakaan ennen seuraavaa kertaa, kun joku myy taas jotain ylisöpöä! Mutta siis ei ainakaan vaatteet lapsella lopu. Ja kohtahan alkaa jo kevätkin, niin kyllähän tässä tietysti jotain kevätvaatteita pitäisi ostella…. ja se kesäkin sieltä pian tulee… ja ja ja ja…
Ensinnäkin, kyllä, olen hyvin vahvasti koulukiusaamista vastaan. Itseäni on kiusattu ala- ja yläasteella pituudestani. Tähän jumalaiseen runkoon kun on kertynyt mittaa 178cm, niin valitettavasti se riitti. Eikä asiaa helpottanut, että rintavarustukseni on varsin heikonlainen (kahden lapsen imettämisen jälkeen enää kansallispuvun taskut.), joten sen päälle että kuulin pituudestani, kuulin myös huudot ”lauta!”. Mutta selvisin, vaikka asiaan ei koskaan puututtukaan. 80- ja 90-luvulla peruskoulua käyneenä, oli kielikello jos meni opettajalle kertomaan.
Noh, mutta asiaan. Rakas esikoiseni on eilen ollut kahden kaverinsa kanssa opettajan puhuttelussa koskien koulukiusaamista. Ovat opettajan mukaan kiusanneet heidän luokkalaista poikaa. Kumma juttu, tämä poika itse on yleensä se joka kiusaa, ja ärsyttää. Huutelee mitä sattuu, pierii tunnilla ja sikailee. (Ja ei, ei se oikeuta edelleenkään kiusaamaan ketään, se ken pierua pihtaa, niin siinä on muutakin vilppiä, näin vanha kansa tietää kertoa.)
Tämä ”kiusaaminen” on ollu taskulampun päälle pistämistä. Kyllä! Pojan repussa on roikkunut lamppu, jota nämä muut pojat ovat leikillään (kiusallaan) sytyttäneet. Ja tästä syystä pojan äiti on ilmoittanut kouluun että hänen poikaa kiusataan. Noh, tämä hänen pikku enkelinsä on toistuvasti töninyt omaa poikaani, kaatanut ojaan, huutanut saatanan kusipääksi ja näytellyt keskaria. Mutta että siis TASKULAMPPU!!
Opettaja on huutanut (todellisuudessa siis varmasti korottanut ääntään, mutta lapsestahan se voi tuntua huutamiselle) että poikien on turha yrittää puolustaa itseään, ja että tämä poika on yksinäinen. Minun lapseni onneksi, ja opettajan epäonneksi, rakastan kirjoittaa reklamaatioita. Jos olen itse käskenyt lasta välttää kyseisen pojan seuraa, koska tämä kiusaa, niin turha siinä on opettajan poikia syytellä. Ja kyllä se vaan niin on, että perusoikeuksiin kuuluu saada puolustaa itseään.
No, kyseisen pojan äiti on lähimarketissa töissä, ja on samanlainen huutaja kuin poikansakin. Raskaana ollessani, miehelleni saunakaljaa (kyse siis max. kahdesta pullosta) ostaessani, hän kailotti kovaan ääneen miten raskaana olevan ei sovi kaljaa juoda… perässä julmettu kassajono. Nice, kiitos. Varsinaista asiakaspalvelua!
Pilasin varmaan opettajan päivän Wilma-viestilläni. Jätin siihen kirjoittamatta kuitenkin mieheni terveiset. ”Saatanan apina!”
Eikäkun sitä vaan, että eilen olin siellä hammashygienistillä poistattamassa hammaskiveä, niin sen sai puudutuksella. Ai että otinko? No otin tietenkin. Kaikilla mausteilla.
Ei siis tietenkään puudutettu sillätavalla kun ennen poraamista, vaan hoitaja ruiskutteli ikenien päälle puudutusainetta. Ja voin kertoa että toimi, koko suu oli ihan puutunut. Oli melko vinkeä tunne.
Illalla kaverin kanssa asiasta viestittelin, ja häntä nauratti että eihän se hammaskiven poisto edes satu. No ei satukaan, mutta otin varman päälle. Jos haluaa niin voi, ja minulla on tapana haluta aina ja vähän kaikkea. Ja olihan minulla aurinkolasit silmillä koko toimenpiteen ajan, että mikäs siinä maatessa.
Nämä jututhan eivät nyt ihan mene kronologisessa järjestyksessä, mutta mitäs sen väliä, niinhän sitä juttua tulee (taukoamatta) muutenkin.
Minä kuulun niihin ihmisiin jotka pelkää kuollakseen hammaslääkäriä, ja siitä syystä sinne meneminen aina lykkääntyy ja lykkääntyy. Asiaa ei yhtään helpota se, että hammaslääkärille on monen kuukauden jono. -Että saa varata edes sitä aikaa. Tähän astihan olen suurinpiirtein asioinut hammaslääkärin päivystyksessä viimeisen pakon edessä, aina kun on hammas lohjennut. (Ja voi pojat ne lohkeilee yhtenään, helvekon merkkarit ja hopeatoffeet!)
Reilu vuosi sitten, söin onnessani takaisin markkinoille tulleita hopeatoffeita. Kappaskeppanaa, se vei puolet poskihampaastani mennessään. Pelonsekaisin tuntein ajattelin ensimmäiseksi pian edessä olevaa hammaslääkärireissua. Ihmeekseni hammas (tai se mitä siitä oli jäljellä) ei alkanutkaan vaivata. Sain lykättyä hammaslääkärille soittamista erinäisillä loistavilla tekosyillä. Noin kuukausi sitten, joulupäivänä, kun söin suurella ruokahalulla anopin jouluherkkuja, tunsin miten toisen posken yläposkihampaasta lähti pala ja syöminen aiheutti tuskaa. Ei muuta kun joulunpyhinä soittamaan päivystykseen. ”Meillä on ruuhkaa, voitko odottaa huomiseen?” Rehellisenä ihmisenä, koska kipua ei tuntunut, lupasin soittaa seuraavana päivänä. Ja seuraavana päivänä taas… ”Meillä on ruuhkaa, voitko soittaa heti huomenna maanantaina, aamulla?” Ja minähän lupasin. Ja soitin ja soitin… vaan varattua tuuttasi. (Joo joo niillä on se takaisinsoitto systeemi.)
Sitten otin itseäni niskasta kiinni ja soitin yksityiselle. Sain ajan jo heti seuraavalle viikolle. Kun vihdoin koitti hammaslääkäripäivä, hakkasi kakka kalsarissa jo aamusta lähtien. Miehen mielestä oli huvitavaa, että kun 4 kuukautta sitten lähdimme synnyttämään, olin ihan tyyni. -Täysin eri asia!!! Hammaslääkäri on sentään hammaslääkäri! Vastaanotolla sitten melkein tippa linssissä kädet hikoillen (ja täristen) sepustin että kuinka hävettääkään kun on hampaat niin huonossa kunnossa, että mahtaakohan ihan tekarit saada… Hammaslääkäri otti röntgenit ja tarkasti hampaat. Ei ollut kuin kaksi reikää, se mainitsemani vuoden vanha lohkeama ja joulupäivänä alkanut vaiva oli viisaudenhammas. (Tulee niitä näköjään tyhmäänkin päähän.) Hän ilmoitti nappaavansa viisurin samalla kertaa pois. Ennen kuin siinä ehdin kissaa sanoa, oli jo yläleuka puudutettu ja viisaudenhammas pöydällä.
Nyt olen menossa hammaskiven poistoon ja sitten varataan aika hampaiden paikkaukseen. Nyt minä lupaan, kautta kiven ja kannon (ja jos sanani syön, niin mörökölli minut vieköön.) että käyn kerran vuodessa hammaslääkärillä tarkastuksessa! Että ei tekareita vielä. Ja kyllä, minä pesen hampaani säännöllisesti!
Eilen oli kuopuksen 4kk neuvola. Intoa puhkuen rattailla kohti neuvolaa, kylläpä on kiva mennä kun on niin iloinen ja hyvin voiva vauva, ja osaakin jo vaikka mitä.
”Kääntyykö jo vatsalleen?” -Juu on kääntynyt jo 3kk ikäisestä asti. Tosin lapsi makaa selälään neuvolan pöydällä, eikä tee elettäkään että kääntyisi vatsalleen, hymyilee vaan. Siinä sitten miehen kanssa kilpaa soperrettiin että kyllä hän kotona on heti vatsallaan ku lattialle laittaa….. Terveydenhoitaja naputteli tyynenä koneelle ja lapsi pysyi selällään.
”Annatko rintamaitoa?” -No siis joo, hyvin vähän kun sitä ei oiken tule, mutta siis joo imetän hiukan. ”Paljonko sitä korviketta menee suurinpiirtein lisäksi?” -No lähdetään siitä, että tuo lapsihan kiskaisee 200ml heittämällä. Tässä vaiheessa terveydenhoitajan silmät pyöristyivät.. ”ai siis vielä rintamaidon päälle?” -Niinno, kun en minä sitä tissiä kokoaikaa tyrkytä. Ja taas alkoi naputus koneelle. Tässä vaiheessa tunsin itseni jo huonoksi äidiksi. Mutta ei siinä vielä kaikki… ”Syötkö monipuolisesti ja juot riittäävästi? Kyllä sitä maitoa tulee kun vaan muistaa syödä ja juoda.” -No voi perseensuti, kun ei tule. Ei tule vaikka kuinka roikottaisi lasta tissillä. Nälkä on kova vielä, vaikka on äitin nahkapussia lutkutettu. Terkut vaan terkkarille, että illallakin meni vielä tissin päälle 210ml sitä halvatun korviketta. Ja kiitos vaan kysymästä, kyllä on bataattia maisteltu. Ihan itse keitin ja soseutin. Saako siitä pisteitä? Ai kuusi kuukautta täysimetyksellä suositus, no sillälailla.
Lapsi kankeaa itsensä sylissä istuma-asentoon, on tehnyt sitä jo monta viikkoa. ”Ei vielä saa istumaan nostaa!” -Öö, tuota kun hän kankeaa ihan itse itsensä tähän asentoon. (lapsi kuin vieteriukko sylissä, selkä suorassa ja istuma-asennossa) ”Mutta kyllä hän on vielä liian pieni, ei missään nimessä istumaan!” Laitan lapsen vauva-asentoon, ja poing, hän on taas istumassa. ”Et sinä saa kuule istua vielä.” -Arvaa olenko yrittänyt sanoa, epäilen että hän ei vielä ymmärrä minua. ”Pidättekö häntä paljon sitterissä?” -No ei, hän on melkei kokoaika lattialla… (Ilmeisesti hän kuvitteli että meillä vauvaa istutetaan vallan sitterissä..oi perkele)
Kun vaatteet on lapselta riisuttu, ja hän vihdoin suostuu kääntymään vatsalleenkin, ihastellaan hänen ihoaan. Kyllä on niin kaunis ja hyvä iho. Kainalokuopassa on pieni punainen läikkä. ”Kuinka usein te kylvetätte häntä?” -No joka lauantai on kylpypäivä, mutta siis tottakai joka aamu ja ilta tehdään pesut… (Mieleni teki kysyä, että ihanko totta näitä kuuluu pestäkin??) ”Niin, kyllä joka aamu ainakin on ihan hyvä pestä takapuoli yön jäljiltä, niin saa pissanhajun pois.” (Kuunteliko se yhtään mitä minä sanoin???)
Käyrien mukaan menee mukavasti… ”Hän on sopivasti pyöreä vauva.” Jaaha, kohta ollaan siis ravitsemusneuvojalla. Lapsi siis syntyessään jo liki viisi kiloinen.
Lääkärikäynti sujui mukavasti, kaikki kunnossa. ”Ja nyt saa sitten istuttaa sen mukaan mitä hän itse nousee istumaan, koska noin jäntevästi jo istuu.” Ilmeisesti lääkärillä ja terveydenhoitajalla on eri suositukset… Sanoin myös varovasti lääkärille, etten meinaa imetyksestä stressata, ja hän hymyili ja sanoi ettei kannatakkaan.
Mutta kyllä kotimatkalla pääsi pari ärränpäätä…
